Bushin hallinto varmasti yrittää kovasti saada maailmaa vakuuttuneeksi siitä, että sen sodalla Irakia vastaan on laaja kansainvälinen tuki.
Harkitse seuraavaa:
missä on aika
Hallinto yrittää liian lujasti todistaa jotain, mikä ei ole. Vaatimalla, että halukkaiden liitto on suurempi, syvempi ja laajempi kuin todellisuudessa on, hallinto korostaa vain oman eristyneisyytensä laajuutta. Vain Britannia tarjoaa mielekästä tukea.
Otetaan koalitiomaiden luettelo, joita Valkoinen talo päivittää päivittäin. Toki Britannian lisäksi on joitain tärkeitä liittolaisia - erityisesti Japani, Etelä-Korea, Espanja ja Italia sekä joukko uusia eurooppalaisia. Mutta vain kolme maata näistä liittolaisista todella osallistuu taistelujoukkoihin ja -valmiuksiin (2 000 australialaista sotilasta, tanskalainen sukellusvene ja merivoimien saattaja sekä 200 puolalaista sotilasta ja tankkausalus) – kaikki alle prosentti koko joukkojen määrästä. alueella. Loput listasta ovat kirjava joukko kannattajia – mukaan lukien sellaiset voimalaitokset kuin Afganistan, Albania, Makedonia, Mikronesia, Marshallinsaaret ja Palau.
Fleischerin väite, jonka mukaan liittouma koostuu yli miljardista ihmisestä maailmanlaajuisesti, vain korostaa hallinnon epätoivoa. Tällä toimenpiteellä vain noin joka viides ihminen ympäri maailmaa tuki sotilaallista ponnistusta Irakia vastaan. Mutta tietysti sotaa kannattavat hallitukset vastustavat monissa tapauksissa omat kansansa. Niinpä yksi Bushin uskollisimmista kannattajista, Espanjan pääministeri Jose-Marie Aznar, vakuutti yleisölleen viime viikolla, että Espanja ei osallistu hyökkäystehtäviin. Tämän seurauksena espanjalaisia taistelujoukkoja ei ole operaatioalueella. Tällaisista liittolaisista on koalitio tehty.
Pyrkimys esittää Irakin taistelut muuna kuin Amerikan ja Britannian välisenä sodana on myös uskottamaton. Bushin vaatimus siitä, että liittouman joukot iskivät sotilaskohteisiin heti alussa, oli järjetöntä – vain hetkiä aiemmin Bagdadiin osuneet pommit ja risteilyohjukset laukaistiin amerikkalaisista aluksista ja hävittäjistä. (Sunnuntaina, New York Times kertoi, että Australian erikoisoperaatiojoukot olivat liittyneet Yhdysvaltain joukkoihin tuhoamassa komento- ja valvontakeskuksia Irakissa sodan alussa – tosiasia, joka on vuotanut korostaakseen, että Yhdysvallat ei toiminut yksin.)
Kenraali Franksin ulkomaalaisten upseerien paraati oli myös harhaanjohtava. Hollantilainen upseeri ei ollut osana mitään Irakiin hyökkäävää liittoumaa, vaan puolustaa Turkkia siltä varalta, että Irak kostaisi. Ja Tampan 52 maata on lähetetty sinne suurimmaksi osaksi tukemaan liittouman ponnisteluja Afganistanissa, eivät osallistumaan sotaan Irakia vastaan.
Mutta ylivoimaisesti harhaanjohtavin väite kansainvälisen tuen laajuudesta oli Rumsfeldin vaatimus, jonka mukaan tämä halukkaiden liitto on suurempi kuin Persianlahden sodan liittouma. Kaksitoista vuotta sitten 32 maata liittyi Yhdysvaltoihin taisteluissa, tarjoten 160 000 sotilasta, yli 500 taistelulentokonetta ja yli 60 laivaston alusta. Nato-maat osallistuivat 70 000 sotilasta (joista 18 000 Ranskasta); suuri osa lopuista tuli arabimaista. Ja jopa ne, jotka eivät osallistuneet paikan päällä (kuten Saksa ja Japani), auttoivat korvaamalla Yhdysvalloille aiheutuneet kustannukset Irakin syrjäyttämisestä Kuwaitista. (Ulkomaisten lahjoitukset Yhdysvaltain sotatoimiin olivat 54 miljardia dollaria, mikä kattoi kaikki Yhdysvaltain kustannukset paitsi 7 miljardia dollaria.)
Vuonna 1991 vain Kuuba, Jemen, Jordania ja palestiinalaiset tuomitsivat avoimesti sodan, jonka YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi (Kiina pidättyi äänestämästä). Jopa Libya oli silloin meidän puolellamme. Tänään Washington kärsi hämmästyttävän tappion Yhdistyneissä Kansakunnissa, joutuu vastustamaan suuria liittolaisia, kuten Kanadaa, Ranskaa, Saksaa ja Meksikoa, ja voi luottaa siihen, että vain neljä muuta maata todella osallistuu taisteluoperaatioihin. Näiden kahden välillä ei ole vertailua.
Sotaan johtaneen diplomatian pilattuaan Yhdysvaltojen on nyt taisteltava sitä vastaan suurelta osin yksin. Se on varmasti sota, jonka se voi voittaa jopa taistelemalla enimmäkseen yksin. Hallinto kuitenkin ymmärtää selvästi, että laajan kansainvälisen tuen puute on suuri ongelma sekä kotimaassa että ulkomailla, varsinkin jos meno kovenee ja sodan jälkeiset ponnistelut vaativat.
Hallitus voi pyörittää halukkaiden liittoumaansa mitä haluaa, tosiasia on, että ainakin Washington ja Lontoo ovat toistaiseksi hyvin omillaan.