Epävarmuus ja joukkotuhoaseita

Senaatin tiedustelukomitea on julkaissut tuomion sotaa edeltäneistä arvioista Irakin joukkotuhoaseista, ja jatkuvasta partisaanikiistasta huolimatta yksi molempien osapuolten yksimielisyys vaikuttaa selvältä: jos tiedustelu olisi tehty oikein, päätös sotaan ryhtymisestä olisi ovat olleet selkeitä. Se on kätevä johtopäätös, joka vapauttaa lainsäätäjät vastuusta mahdollisista harkintavirheistä, joita he ovat tehneet. Se on myös naiivia, lyhytnäköistä ja vaarallista.





mikä on kuumme nimi

Se on naiivia, koska edes tahraton älykkyys ei olisi tuottanut Irakille sellaista varmuutta, joka olisi tehnyt sodan ja rauhan päätökset ilmeisiksi; itse asiassa parempi älykkyys olisi tehnyt vedestä mutaisemman. Ennen sotaa laajalle levinnyt mielipide pidettiin oikein, että todisteiden puuttumista Irakin joukkotuhoaseista ei pitäisi sekoittaa todisteisiin niiden puuttumisesta. Mikään ei viittaa siihen, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelun arvioinnit olisivat löytäneet ratkaisevia todisteita aseiden puuttumisesta, jos he olisivat olleet varovaisempia.



Lähimpänä tällaista tarjousta ennen sotaa oli joukko yksittäisiä irakilaisia ​​kertomuksia, jotka väittivät, ettei Irakilla ollut tällaisia ​​aseita. Näitä on usein mainittu huomiotta jätetyksi hopealuodiksi – jos niitä ei olisi jätetty huomiotta, joidenkin mielestä olisimme voineet päätellä, että Irak ei sisällä joukkotuhoaseita.



Mutta jopa jälkikäteen ajateltuna on vaikea ymmärtää, miksi niitä olisi pitänyt pitää uskottavina. Irakilaiset väittivät, että heidän osavaltiollaan ei ollut aseita, Saddam Husseinin hallinto ei ottanut erityisiä riskejä riippumatta siitä, olivatko he rehellisiä vai valehtelivat; koska heidän lausuntonsa olivat ilmaisia, miksi heille olisi pitänyt antaa paljon tunnustusta? Sitä vastoin Irakissa olevat informantit, joilla on tarinoita irakilaisista petoksista, olisivat olleet luotettavia, koska heidän syyttävä todistuksensa vaarantui heidän ja heidän perheidensä hengen – ja miksi asettaa henkesi vaaraan valheen vuoksi? Tämä logiikka tekee tietysti poikkeuksen Ahmed Chalabin johtaman lajikkeen informanteille, joilla oli merkittäviä kannustimia – mahdollisuus jonakin päivänä johtaa vapautettua Irakia – valehtelemaan. Käyttäisimme tänään täsmälleen samaa logiikkaa kuin kaksi vuotta sitten. Muuttaisiko – pitäisikö – 100 Iranin sisältä tulevaa yksittäistä väitettä, joiden mukaan Iranilla ei ole ydinaseohjelmaa, USA:n mielipidettä kyseisestä valtiosta hivenenkään?



Älykkyyden parantaminen on tärkeää, mutta viime kädessä se ei koskaan poista kaikkea – edes suurinta osaa – epävarmuutta joukkotuhoaseista. Joka päivä, jolloin pidämme kiinni fiktiosta, että tiedusteluuudistus pelastaa meidät epävarmuudesta, on päivä, jolloin viivyttelemme kamppailua tärkeimmän joukkotuhoaseiden leviämispolitiikan haasteen kanssa: Yhdysvaltojen vallan käyttäminen joukkotuhoaseiden leviämistä vastaan ​​luonnostaan ​​epävarmassa maailmassa.



Lukemattomista kriittisistä kysymyksistä on keskusteltava. Missä pitäisi olla todistustaakka, kun kohdataan joukkotuhoaseiden mahdollinen, mutta epävarma leviäminen – pitäisikö epäiltyä valtiota vaatia todistamaan syyttömyytensä vai ulkomaailman todistamaan syyllisyytensä? Pitäisikö tarkastuksia estävän valtion - jotain, joka voidaan helposti havaita - olettaa sisältävän kiellettyjä materiaaleja - paljon epävarmempi johtopäätös? Pitäisikö tällä erolla olla merkitystä politiikanteon kannalta? Pitäisikö meidän pitää kaksikäyttöisiä materiaaleja – sellaisia, joiden perimmäinen tarkoitus on luonnostaan ​​epävarma – laittomina, kunnes ne todistetaan vaarattomiksi, vai päinvastoin? Lippulaivaesimerkki tässä on nyt pahamaineiset Irakiin toimitetut alumiiniputket, joita jotkut kerran väittivät voivan käyttää ydinaseohjelmassa, mutta jotka osoittautuivat sen sijaan osaksi rakettiohjelmaa. Pitäisikö epävarmuuden todistamisen ja epäilyn vaatimuksia soveltaa tasaisesti vai pitäisikö niiden vaihdella tutkittavan valtion luonteen mukaan?



Kaikki nämä ovat kriittisiä kysymyksiä, ja kesällä 2002 terve julkinen keskustelu siitä, kuinka käsitellä joukkotuhoaseita koskevaa epävarmuutta, kiihtyi. Syyskuusta alkaen perusta kuitenkin muuttui, kun virkamiehet presidentistä alaspäin alkoivat puhua varmemmin Irakin aseista ja erityisesti Irakin ydinaseohjelman kriittisestä asiasta. Keskustelu epävarmuuden hallinnasta hiipui nopeasti. Kaksi vuotta myöhemmin asia ei ole vielä palannut esityslistalle.

Se on kuitenkin keskeinen kysymys, joka meidän on kohdattava ja keskusteltava laatiessamme vastuullista joukkotuhoasestrategiaa. Jos tällä hetkellä muodissa oleva sielunetsintä pystyy myöntämään älykkyyden rajat sen sijaan, että jahtaavat illusorista pyhää maljaa, keskustelu on vihdoin käynnissä.